Instrumentaalin dramatiikka

Cover of "Tubular Bells"
Cover of Tubular Bells
Nykypäivänä rock-musiikissa kuulee enää harvoin instrumentaaleja, kappaleita ilman laulua tai sanoja. Menneinä vuosikymmeninä ne olivat kuitenkin varsin yleisiä, jopa hyvin suosittuja (Mike Oldfield: Tubular Bells, Fleetwood Mac: Albatross, The Shadowsin koko tuotanto jne.). Miksi näin? Puuttuuko instrumentaalista draamatiikka, vai miksi se ei kiinnosta? Tämä kirjoitus sai ensinnäkin alkunsa siitä, että osallistun parasta aikaa Mike Oldfield remix -kilpailuun. Kilpailun ideana on, että muusikko/tuottaja saa käyttöönsä alkuperäisen Tubular Bells -biisin raidat, siis alkuperäiset 16-raitaiset äänitteet, joita saa sitten vapaasti muokata, äänittää itse lisäraitoja jne. Tavoitteena on tuottaa mahdollisimman originelli tulkinta Oldfieldin sävellyksestä. Oman tulkintani voitte kuunnella tästä. Pyydän nöyrimmin myös äänestämään. (Äänestys päättyy Syyskuun 4. 2012) Elämme populaarimusiikin laajassa kentässä aikaa, jolloin tehokkuus on maksimoitu. Ja koska tehokkain tapa saada ihminen kiinnostumaan kuulemastaan musiikista on ihmisääni, toisin sanoen laulu, jossa on selkeä sanoitus ja viesti, on varsin epätodennäköistä, että kuulemme radiosta instrumentaalimusiikkia kovinkaan usein. Klassinen musiikki YLEn ykkösellä olkoon poikkeus. Koska emme kuule instrumentaalimusiikkia enää kovin usein, emme myöskään kovin helposti totu sitä kuuntelemaan tai tulkitsemaan. Sääli sinänsä. Instrumentaalimusiikin viehätys perustuukin mielestäni pitkälti siihen, että mahdollisuudet melodioiden rakentamiseen sekä laajempiin raketeisiin ovat suuremmat. Tästä Tubular Bells on hyvä esimerkki. Perus rock-kombon (kitara, basso, rummut & keyboard) sijaan kyseisessä sävellyksessä kuullaan liki 30 eri soitinta, lukuisia melodisia teemoja ja seikkaillaan erilaisten harmonioiden maailmassa yli 40 minuutin ajan. Kaupallisessa radiossa tämän kappaleen aikana ehtisi tulla vähintään 3 mainostaukoa. On tietenkin mahdollista, että instrumentaaliteos jää helposti vaikeatulkintaiseksi. Mitä tämä Tubular Bells nyt sitten tarkoittaa? Mitä se ilmaisee? Mutta siinäpä toisaalta instrumentaalin vahvuus. Taulu on valkoinen, ja kuulijan mielikuvitus värittää sen. Joskus instrumentaalin säveltäjä antaa kuulijalleen vihjeen tarkoituksistaan kappaleen nimessä (Albatross, esim.), mutta Tubular Bells ei kerro mitään muuta kuin että kyseistä soitinta kuullaan levyllä. Itse olen säveltänyt paljonkin sanatonta musiikkia, mutta lähes aina jotain hyvin tiettyä tarkoitusta varten. Teatteriesitykseen, elokuvaan, kuunnelmaan... Tällöin musiikki on alisteinen muulle ilmaisulle. Musiikki palvelee tarinankerrontaa tai tiettyä tunnetilaa. Taulu on jo vähintään puoliksi maalattu. Siksi instrumentaaliteoksen dramatiikka onkin ehkä parhaimmillaan, kun musiikilla ei ole muuta funktiota kuin musiikki itse. Siihen sisältyy ohittamaton jännite: mitä tämä on? Mihin tuntemattomaan maailmaan säveltäjä minua vie? Se maailma on olemassa vain itsensä luomien sääntöjensä määrittelemänä. Yllätyksellinen, kaunis maailma. Tubular Bells oli minulle jo pikkupoikana tärkeä kappale, ja uudelleentulkinnan tekeminen oli haastava teko, jo siksi, että ajatukset oli vietävä pois alkuperäisestä, jotta sitä voisi katsella uudesta näkökulmasta. Ikään kuin se olisi uusi kappale, vaikka olen kuullut sen varmasti satoja kertoja. Toisin kuin yleensä, totesin parhaaksi rakentaa tämän kappaleen riffi kerrallaan, teema kerrallaan, välillä tahti kerrallaan, tietämättä, mihin päätyisin. Yleensä pyrin luomaan edes jonkin kokonaiskäsityksen, miltä kappaleen pitäisi kuulostaa, ennen kuin äänitän mitään. Nyt ainoa vaihtoehto oli antautua tuntemattomalle ja antaa sen johdatella. Pelottavaa, mutta erittäin kiehtovaa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *